Miten meidän pitäisi elää? Se on paitsi aiheellinen kysymys myös tämän kakkososan teema. Jatkan tässä LIHA vai HENKI? -blogijutun kirjoitusta. Porautumalla asiaan. Pääset johdantoon klikkauksella tästä.

 

Mitä Paavali opettaa kristittynä elämisestä?

Miten pitäisi elää? on kysymys, jota kristinuskon ensimmäiseksi teologiksi tulkittu apostoli Paavali käsitteli. Kysymys siitä, miten meidän tulisi kristittyinä elää ei ollut ajankohtainen ainoastaan Paavalin elinaikana. Se on mielekäs kysymys ajasta aikaan.

Kun vetoamme Raamattuun, sama kysymys, miten meidän pitäisi elää, on kiinnostavan ajankohtainen, polttavakin tässä eletyn 2020-luvun aikana.

Lähestyn otsikon kysymystä Raamatun tekstin pohjalta. Polttopisteessä on apostoli Paavalin erään pääkirjeen kohta: Kirje galatalaisille luku 5 ja jakeet 16–26. 

Mainitut jakeet voit lukea kuvasta. Edellisessä blogijulkaisussa samainen teksti on alkuperäisellä, kreikan kielellä; blogin kirjoittajakin on yliopistovuosinaan opetellut tätä koinee-kreikkaa. Pääset asian taustatietoihin tästä.

Uuden testamentin digi- ja äänikirjoihin pääset myös suoraan tästä.

Sähköisellä UT2020-käännöksellä kerrotaan olevan tällä hetkellä noin puoli miljoonaa käyttäjää.

 

Mikä on Gal. 5:16–26 sisällön rakenne?

5:13–15     

Huomaa edeltävät jakeet, joissa Paavali, kristityksi Damaskon tiellä kääntynyt ja juutalaisen lain erinomaisesti tuntenut julistaa: Vapaus juutalaisten laista on vapautta, joka kutsuu palvelemaan rakkaudessa.

   :16–18

Kristityt eivät vaella lihan mukaan, vaan Hengessä, jolloin he tuottavat Hengen hedelmiä.

   :19–23

Lihan tekojen ja Hengen hedelmien luettelointia; vrt. Room. 13:13, Ef. 5:9, Kol. 3:12, 4:6.

    :24

Loppukaneetti: Kristityt eivät tee lihan tekoja.

   :25–6:10

Mitä Hengessä vaeltaminen on käytännössä, miten se näkyy seurakuntaelämässä.

 

LIHA (σὰρξ) ja HENKI (πνεῦμα) – Mitä nämä käsitteet tarkoittavat?

Jakeessa 16 ovat nyt käsiteltävänä olevan tekstikatkelman kaksi keskeistä käsitettä. Niihin on aiheellista hiukan pysähtyä.

Paavali sanoo jakson avainajatuksen heti alussa: ”Vaeltakaa Hengessä, niin ette täytä lihan himoa.”

Paavalin määritelmän mukaan kristitty on sellainen ihminen, jolla on Henki, Pyhä Henki tai Kristuksen henki. Sanojalle, siis Paavalille on itsestään selvää, että kristityllä on Henki, ja periaatteellisella tasolla on samoin selvää, että kristitty tuottaa Hengen hedelmää.

Miksi hän kuitenkin kehottaa vaeltamaan hengessä, ikään kuin kaikki kristityt eivät sitä tekisi?

Katso Paavalin analoginen ajatus, joka esiintyy Room. 6:ssa, jossa osoitetaan, että kristitty on kuollut pois synnistä (1–10). Hän kehottaa voimakkaasti, että kristittyjen ei tule elää synnissä (11–23). Hengessä vaeltamiseen ei kuulu lihan himojen noudattaminen.

 

Mitä – σὰρξ – oikein tarkoittaa?

Kreikankielinen σὰρξ tarkoittaa fyysistä materiaalia, josta ihmisten ja eläinten ruumiit muodostuvat.

Käännöksenä tässä ”liha” kuitenkin kuvaa ihmistä siltä osin kuin tämä on Jumalasta vieraantunut.

Eikö Sinustakin edellä ilmaisemani (käännösselitykset) vie ajatuksiamme ja mielikuvia hiukan eri suuntiin?

Niinpä tässä kohden meidän on tarpeellista huomioida vivahteet, jotka esiintyvät hebrealaisessa ja kreikkalaisessa tulkintaperinteessä. Muistanet, että Vanha testamentin alkuperäinen kieli on hebrea, kun Raamatun jälkimmäinen osa, Uusi testamentti kirjaillaan kreikaksi.

Septuagintassa eli Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä sekä yleensäkin hebrealaisessa ajattelussa ei ajateltu, että Jumalan vastaisuus asuisi ihmisen ”ruumiissa”. Ruumis on kyllä heikko mutta ei paha.

Kreikkalaisessa perinteessä sen sijaan ajateltiin Platonilaisittain, että fyysinen ruumis on näkymätöntä sielua arvottomampi ja ala-arvoisempi osa ihmistä. Tällöin fyysiset tarpeet ja lihan himot – voisimme sanoa – ohjaavat ihmisen sielua askartelemaan vähempiarvoisten asioiden, kuten viihteen, ruoan ja laiskuuden parissa. Ihmisenä oleminen toteutuu kuitenkin syvemmän sielun alueella; ihmisten pitäisi kasvaa pikemminkin filosofian, elämän ja todellisuuden ymmärtämisessä.

Liha-käsitteessään Paavali soveltaa kreikkalaista antropologiaa selkeämmin kuin kukaan muu Ut:n teologi; Antropologialla tarkoitetaan tässä näkemyksiä ja tutkimusta ihmiselle ominaisista piirteistä.

Paavalille ”liha” on ihmisen osa, joka vastustaa Jumalaa moraalisesti.

 

Miksi lihasta puhe?

Miksi Paavali valitsi sanan liha kuvaamaan tätä puolta ihmistä? Ajatteliko hän, että ihmisen fyysisyys on jotenkin vastuussa tämän Jumalan vastaisuudesta?

Ilmeisesti tässä näkyy kreikkalaisvaikutteet: Sanan valinta viittaa siihen, että Jumalan vastaisuudessa on ainakin tietty fyysinen komponentti; maallisesta liha-materiaalista rakennettu ihminen on heikko ja kuuluu toiseen moraaliseen sfääriin kuin Jumala. Vastaavasti esimerkiksi enkelit eivät ole lihaa fyysisessä mielessä ja osittain siksi he eivät ole sitä teologisessakaan mielessä: Enkelit tuntevat Jumalan ja suostuvat Jumalan tahtoon.

Liha-käsitteen luomiseen ja runsaaseen käyttöön on voinut vaikuttaa myös se, että Paavali on tottunut ajattelemaan vastakohtaparien kautta. Kun Kristuksen tuoma pelastus koettiin yliluonnollisenakin Hengen saamisena ja Hengen voimana, oli luontevaa luoda käsitteet kuvaamaan tämän pelastuksen tilan ja prosessin vastakohtaa.

Jos siis pelastus on ihmisen muuttumista ja kokemusta, on tälle sopiva vastakohtatermi liha. Liha fyysisine konnotaatioineen kuvaa osuvasti ihmistä tämän luonnollisessa olotilassaan.

Jos Paavali olisi ajatellut pelastusta anteeksiantamuksena, olisi sen vastakohta ollut syntivelan ja syyllisyyden kokeminen. Mutta kuten tunnettua Paavali ei juuri puhu anteeksiantamisesta eikä synnistä velkana taivaan foorumilla, vaan synti on demonista valtaa maanpäällä ja ihmisten elämässä. Siksi synnistä ei vapauta anteeksiantamus vaan Hengen tai Kristuksen voima ja läsnäolo, joka antaa kyvyn elää hyvää elämää.

Summa summarum: Liha sanan sopiva dynaaminen käännös on ”luonnollinen ihminen” eli Jumalasta erillään oleva ihminen.

”Vaeltakaa Hengessä, niin ette täytä lihan himoa” on todellisuutta kuvaava lupaus. Se, joka vaeltaa Hengessä, ei elä lihan mukaan. Ajatus konkretisoituu lihan tekojen ja Hengen hedelmien kuvauksessa. Lihan tekojen tekijät eivät peri Jumalan valtakuntaa, he eivät siis täytä kristityn mittaa, koskapa heissä ei näytä Henki vaikuttavan.

Miten meidän pitäisi elää? Jos sanon itseäni kristityksi, niin jo tähän asti kirjoittamassani on käynyt ilmeiseksi vastaus: Elä Hengessä!

 

Emme ole neutraalilla maaperällä!

Jae 17. Paavalin peruspointti tässä jakeessa on todeta, että kristitty ei ole neutraalilla maaperällä, vaan hänen on tehtävä valinta.

Lihan ja Hengen vastaisuus merkitsee sitä, että kristitty ei voi tehdä mitä (kumpaa) tahansa, vaan hänen on valittava, onko hän lihan vai Hengen puolella. Huomaa, että edellisen jakeen (16) perusteella lukijan oletetaan pitävän itsestään selvänä sitä, että minä kristittynä olen valinnut Hengen puolen. Hengen mukaan eläminen merkitsee voittoa lihasta.

Jae 18. Lihan ja Hengen vastakkaisuuden jälkeen todetaan, jos kerran olette Hengen kuljetettavina, niin ”ette ole lain alla”.

Mitä tästä minun pitäisi ajatella?

Ilmaisussa ”ette ole lain alla” on ilmeisesti kyseessä viittaus jakson Gal. 3–4 ajatuksen kulkuihin, jossa perusteltiin teoreettisin raamattuargumentein, että kristityt eivät tarvitse lakia. Nyt tässä etiikkaan painottuvassa jaksossa Paavali haluaa edelleen todeta, että laki ei ole tarpeen. Hän painottaa, että lain vastustaminen ei johda autonomismin, tai liberalismin vaaraa ole olemassa, koskapa Henki ei anna lupaa toteuttaa lihan himoja. Näin ollen ette tarvitse lakia.

 

Lihan teot ja Hengen hedelmät – millaisia?

Jakeet 19–23. Lihan tekojen ja Hengen hedelmien luettelot ovat ilmeisesti varsin sattumanvaraisia. Niiden perusteella ei voi päätellä, rivienkään välistä, mitkä olivat galatalaisten moraalisia ongelmia. Silti joitakin havaintoja luettelosta voidaan tehdä.

Hengen hedelmistä voisi todeta, että Paavali valitsi ensimmäiseksi hyveeksi juutalaisen ja alkukristillisen keskeisen hyveen, rakkauden, ja listan viimeiseksi kreikkalaisen etiikan keskisimmän hyveen, itsehillinnän tai itsehallinnan.

Millaisesta rakkaudesta on kysymys?

Paavali oli aiemmin (Gal. 5:13-14) ilmaissut ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”… Ja tarkoittanut rakkautta, joka ei ole vain sentimentaalisuutta tai hyvän toivomista, vaan hyvän tekemistä toiselle, palvelemista. Palveleminen on sekä henkistä, sielunhoidollista välittämistä että konkreettista auttamista.

Jakeen 21 ajatus siitä, että ne, jotka syyllistyvät lihan tekoihin, eivät peri Jumalan valtakuntaa, on tarkoitettu todeksi otettavaksi. Kontekstin esittämä Hengen ja lihan vastakkaisuus viittaa siihen, että Paavali todella ajatteli, että kristityt eivät toteuta lihan tekoja, ainakaan suuressa mittakaavassa.

Jae 24. toistaa jakeen 16 ajatuksen toisin sanoin. Nyt Hengessä olemista vastaa Kristuksen omana oleminen. Tämä Kristuksen omana oleminen on mystistä yhteyttä Kristukseen, ”elämää Kristuksessa”. Kyse on siitä, että kristityt ovat ristiinnaulinneet eli kuolettaneet, tehneet voimattomaksi lihansa haluineen ja himoineen. Kristityt ovat siirtyneet Hengen ja Kristuksen valtapiiriin, joten lihalla ei ole enää mahdollisuutta ohjata heidän tekemisiään.

Jakeet 25–26. ”Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa, emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme”. Tämä kotimainen käännös ns. käy kohti, se on kiusallista kehotusta, minulle ainakin. Olenhan etsimässä vastusta kysymykseen: Miten pitäisi elää?

Ennen kuin päädyn omakohtaiseen paljastukseen, jatkan Gal. 5:n, siis rajatun tekstikappaleen analysointia. Se muodostui minulle perin mielenkiintoiseksi. Minulle herää luetun ja tässä kirjoittamani pohjalta muutamia jatkokysymyksiä.

Millainen ihminen on Paavalin käsityksen mukaan, juuri tämän tekstin perusteella? 

Vastaan tuohon kysymykseen, tiedostaen, että syvemmin Paavalin teologiaan perehtyneet tutkijat muistuttavat minua Paavalin pyrkimyksistä; mm. siitä, että tämän tekstin tulkinnassa Paavalin päätavoite ei ole ollut esittää antropologista kuvausta (sanoista ἄνθρωπος, anthrōpos ’ihminen’ ja λογία, logia ’oppi’), vaan hänen päätavoitteensa on ollut kehottaa kuulijoita hurskaaseen elämään.

Jo blogitekstin alussa mainitsin Paavalia pidetyn kristinuskon ensimmäisenä teologina. Suomeksi suosittelen lisätietoa hankkimaan Kari Kuulan saman nimisen teoksen avulla. Klikkaa linkkiä tästä.

Huomaathan, että edelleen olemme koko blogikirjoituksen otsikon äärellä: Miten meidän pitäisi elää?

Kehotus pyhään elämään (imperatiivi) perustuu siihen, että Hengessä tai Kristuksessa vaeltavat kristityt eivät ole lihan vallassa, vaan Henki tuottaa heissä hyvää hedelmää (indikatiivi).

Tältä indikatiivi-imperatiivi -ajatukselta ei tule odottaa matemaattista johdonmukaisuutta. Äärimmäinen johdonmukaisuus merkitsisi sitä, että koska kristityt ovat Hengen ja Kristuksen ohjaamia (indikatiivi), ei heitä tarvitsisi enää kehottaa Hengen mukaiseen elämään (imperatiivi) – niin kuin tuultakaan ei tarvitse kehottaa puhaltamaan; tuulihan on sitä, että ”ilmassa puhaltaa”.

Kehotuspuheeseen liittyvänä voinen siteerata tässä esimerkiksi kohtaa, jossa Paavali kehottaa roomalaisia: ”Jos mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa” (Room. 12:18).

Paavali on siis ollut realisti. Hän on ajatellut, että Kristityt ovat Hengessä ja Kristuksessa, mutta se ei johda automaattisesti kristilliseen elämään, vaan vasta kehotus/opetuspuheen kautta. Jokainen kristitty kykenee kuulemaan kehotuksen ja elämään sen suuntaisesti. Hän, joka ei ole eikä voi olla kuuliainen kehotukselle elää Hengen mukaan, ei ole kristitty, eikä peri Jumalan valtakuntaa.

Paavalin kristillinen antropologia on voluntaristinen.

Voluntarismi käsitteenä ymmärretään tässä ilmauksessa sananmukaisena eli ihmisen tahdon painottamisena ihmisen ymmärryksen perustaa selitettäessä. (lat. voluntas, ”tahto”, ”halu”; myös ”mielivaltaisuus”)

Paavalin voluntaristisen käsityksen voisimme ilmaista näin: Kristitty ihminen on sitä mitä hän tahtoo ja mitä hän tekee, ainoastaan ei-kristitty on toivottomasti ”myyty synnin alle”.

 

Kaikuuko kirkoissa Paavalin ihmiskäsitys?

Onko Raamatun Paavali ja kuuntelemani julistus tai Raamatun opetus Paavalin eri kirjeiden pohjalta yhteneviä seurakuntani tilaisuuksissa? Kuulenko Paavalin `selkeää` ihmiskäsitystä ja kuvausta ihmisestä luterilaisessa kirkossani?

Subjektiivinen kokemukseni on: en kuule, tai ainakin kovin harvoin!

Mutta miksi kuulemani opetuspuhe ihmisen olemuksesta kristittynä 2020-luvulla on pikemminkin moninainen, toisenlainen kuin edellä kuvatun Paavalilainen?

Tiedän olevani Sanan kuulijana harkitseva ja ajatteleva. Tämän ajan kuulijana jään liian usein mielentilaan, jossa kuulemani opetuspuhe muodostuu hiukan epäselväksi, jopa ristiriitaiseksi.

 

Miksiköhän?

Syy voi tietysti olla omassa ymmärryksessäni, asenteessani tai kulloinkin ajankohtaisessa tunnetilassani.

Tämäkin on muistettava, että teologinen julistuspuhe siivilöityy aina eri `mailmojen` läpi, aikanakin näiden: Raamattu, traditio, järki ja kokemus.

Tällaisen, yleisesti hyväksytyn nelijaon on esittänyt Alister McGrath, kun puhumme kristillisen teologian auktoriteeteista. Esitettyä nelijakoa voidaan pitää ekumeenisena, vaikka niiden keskinäinen painoarvo vaihtelee eri kirkkokunnissa. Yleisimmin tuon nelijaon painotuksellinen järjestys on edellä kuvattu. Myös luterilaisuuden arvovaltaisimpien tekstien pinnallinenkin lukeminen osoittaa, että luterilaisuudessa on vedottu aina näihin kaikkiin.

Asian tilalle (siis siihen, että en kuule tänä päivänä Paavaliin liittyvänä ´kirkasta´ Paavalia) on myös historialliset juurensa.

 

Millaiset muun muassa?

Vaikka Paavalin puhe ja käsitys kristityn tahto-elämästä suhteessa ei-kristittyihin on sangen selkeä, on myöhempi aikakausi tuonut kristilliseen tulkintaan ja opetukseen useanlaista lisäymmärrystä. Vivahteita.

Erityisesti Aurelius Augustinuksesta on alkanut toisenlaisen kristillisen ihmiskuvan rakentaminen.  (Augustinus (354–430) on yksi kristillisen kirkon suurimmista ja eniten vaikuttaneista teologeista, joka teki huomattavaa työtä filosofian ja teologian yhteensovittamisessa).

Kristilliseen ihmiskuvaan tulee alkulankeemuksen ja perisyntiopin näkemys ja vaikutus; opin mukaan ihminen on niin perinjuurin turmeltunut, että Henki ja Kristuskaan ei vapauta ihmistä lihan, synnin ja kuoleman vallasta. Vasta Kristuksen loppuun viemässä täyttymyksessä ihminen voi tehdä sitä hyvää mitä hän tahtoo.

Miksi Paavali ajatteli ihmisestä edellä kerrotun positiivisesti ja miksi Augustinolainen perinne rakensi niin kielteisen ihmiskäsityksen?

Vastaus liittyy siihen, että Paavalin juuret ovat apokalyptiikassa ja siihen liittyvässä valtapiiriajattelussa. (Sana apokalyptiikka merkitsee kreikan kielessä täysin tunnetuksi tekemistä, ilmestystä tai (totuuden) paljastamista).

Paavalin mukaan vastakkain ovat toisaalta Kristuksen ja Hengen ja toisaalta enemmän tai vähemmän semipersoonallisiksi käsitetyt synnin, lihan ja kuoleman valtapiirit.

Koska Kristus ja Henki ovat valtoja, voimia tai valtapiirejä, joiden vaikutuspiirissä kristityt elävät, ovat niiden vastakohdatkin (synti, liha, kuolema) valtoja ja vaikutuspiirejä, jotka hallitsevat ihmisiä.

Tämän ajattelun mallin puitteissa on varsin luonnollista ajatella, että Kristuksen valtapiirissä synnin ja lihan vaikutusvalta on rauennut.

Myöhempi, ja mainittuun Augustinukseen ankkuroituva teologia ei enää ajatellut apokalyptisesti, vaan ontologisesti. (Ontologia tulee kreikan sanoista ὄν, ὄντος ’oleminen’ ja -λογία ’oppi’ ja on olevaisen perimmäistä olemusta tutkiva filosofian osa).

Tässä ontologinen ongelma ei ole synnin demoninen valta, vaan synti ihmisen olemuksena.

Ihminen on lankeemuksensa jälkeen sekä olemukseltaan synnin turmelema (perisynti) että tämän seurauksena taivaan foorumilla synnin velassa. Tämä ihmisen olemus ei muutu vanhurskauttamisessa. Kristittykin on synnin vaurioittama, vaikka saakin taivaan foorumilla synnin velan anteeksi.

Augustinolaiseen antropologiaan on luonnollisesti vaikuttanut vuosisatainen kristittyjen kokemus. On nimittäin havaittu, että kaikki kristitytkään eivät todellakaan elä pyhää elämää. Lisäksi Augustinuksen kaltaiset, sielun syvyyksiä pohdiskelevat teologit löysivät vähitellen sen tosiasian, että hyviä tekojakin tekevän motiivit ja ajatukset voivat olla itsekkäät, vaikka elämän ilmiasu olisikin hurskasta. Augustinuksen tunnustukset ovat tällaisen kristillisen analyysin ensimmäisiä ja syvällisimpiä monumentteja.

Oppi-isämme Martti Luther tunnetusti ahdistui siitä, että koki sydämensä aina kapinoivan. epäilevän ja taipuvan itsekkyyteen. Niinpä hän teki kärpäsestä härkäsen, ja ajatteli, että jos hän ei kykene 100 %:een kuuliaisuuteen, se ei ole kuuliaisuutta lainkaan. Lutherista voit lukea lisää vaikka linkillä tästä.

Luterilainen teologia, nimittäin Luther itse opettaa, että ihminen on Jumalan edessä synnin vanki (täysin syntinen ja täysin vanhurskas), mutta ihmisten edessä hän etenee pyhityksessä – mutta kokee tappioita (osittain syntinen, osittain vanhurskas).

Edellistä hän kutsuu ensimmäiseksi vanhurskaudeksi ja jälkimmäistä vaakasuoraa tasoa toiseksi vanhurskaudeksi. Luther opettaa, että ensimmäinen vanhurskaus tulee lihaksi meissä ja muuttuu toiseksi vanhurskaudeksi, joka on kilvoittelua ja päivittäistä synnin poispanemista. Kristitty ihminen siis etenee kasvussaan, jos ei kengurun loikin niin ainakin kilpikonnan askelin – mutta etenee kuitenkin. 

 

Kristityn ja ei-kristityn toiminta paheiden suhteen

Eräs tekstimme herättämistä olennaisista teologisista kysymyksistä kuuluu: miten kristitty ihminen eroaa ei-kristitystä, kasvaako moraalinen kristitty enemmän kuin moraalinen ei-kristitty omia paheitaan vastaan?

Galatalaiskirjeen perikooppimme mukaan ero on kuin yöllä ja päivällä; kuten olemme lukeneet, kristitty elää Hengessä ja elää pyhää elämää, ei-kristitty puolestaan paheellista, himojensa ohjailemaa elämää.

Miten tämä jako ajatellaan tänään?

Hyvä kysymys. Empiirinen havainnointi kun taitaa osoittaa, että tunnustavien kristittyjen ja ei-kristittyjen moraalit eivät kiistatta ole täysin erilaiset. Pyhiä ja pahoja, voittoja ja tappioita on molemmilla puolilla.

Eräs mielenkiintoinen ratkaisu on se, että kristityn ja ei-kristityn erot ovat päässä ja transsendentissa.  Transsendenttinen tarkoittaa tässä yliaistillinen; ylimaallinen, sellainen, joka on erillään maailmasta.

Eli kristitty uskoo päässään, vaikka ei sen kummemmin eläkään todeksi arjessaan. Hän on jollakin transsendenttisella tasolla saanut Hengen ja synnit anteeksi, mutta sitä ei voi täysin osoittaa todeksi minkään käyttäytymiseen liittyvän havainnon perusteella.

Luterilaisessa perinteessä on useammin kuin harvoin ajateltu, että ainoa todellinen ja näkyvä kristityn merkki on kastetodistus, sillä se ja vain se kertoo, että hän on saanut synnit anteeksi ja seurakunnan jäsenyyden. Silloin olisi ajateltava, että ”vähemmän Hengen hedelmiä” tuottavat ovat ikään kuin ”rappiolla” tai ”uskon ilo ja vastuu ei ole vielä löytynyt”. Heille kuuluu kehotuksen sana – tietenkin rakkaudessa.

Tämän tulkinnan mukaan kristityn ja ei-kristityn havaittavissa oleva ero on heidän uskossaan, mutta ei elämässä. Kristitty uskoo ja toivoo, ei-kristitty ei usko. Kristitty on se, joka pyytää saada elää Jumalan tahdon mukaan. Paavali ja koko Uuden testamentin traditio kuitenkin opettaa toisin – kristitty ei ole se, joka vain uskoo tai rukoilee, vaan joka myös elää uskonsa mukaan. ”Yksinään ilman tekoja usko on kuollut” (Jaak. 2:17,26).

 

Miten Paavalin tekstin viesti on tulkittava tänään?

Minä liputan Paavalin ja Augustinuksen välimaastoon sijoittuvaa ”linjaa”. Tällä subjektiivisen rajallisella ymmärrykselläni.

Millä perusteella? aktiivit kysyisivät.

Ajattelen itseäni ja ns. keskiverto kristittyä: Emme ole ihmisinä toivottomia, auttamatta `huonomman minän` vankeja. En suostu ajatukselle, että minut tulisi nähdä ainoastaan sisäisten ja ulkoisten olosuhteiden vangiksi; että kasvumahdollisuutta ihmisellä ei oikeasti olisikaan.

Aina on mahdollisuus kasvaa, tehdä parannus, opiskella, kouluttaa ja harjaannuttaa kristillisiin hyveisiin.

Ihminen voi astua kasvun tielle: hän voi sanoa kyllä Kristuksen ja myös omassa elämässä kuuluvalle kutsulle kasvamaan.

Juoruilija voi päättää pitää suunsa kiinni, itsekäs voi oppia antamaan toisille tilaa, kielteisiä perspektiivejä perhe-elämässä etsivä voi kasvaa valitsemaan myönteisiä näkökulmia. Ja ajattelen, että ei vain teoriassa: Todistan silmin ja korvin tällaista tapahtuvan Suomen Mikkelissäkin, kun teen arkityötäni perheiden lähi-ihmissuhteiden kentässä päivittäin.

Arkijärki ja kokemus todistaa, että jos tänään alan määrätietoisesti työskennellä itseni kasvun kanssa, on muutaman vuoden kuluttua ihania hedelmiä korjattavana. Lapsiperheessä tämä parhaimmillaan merkitsee, kuten olen tottunut ilmaisemaan ”pankkiin sijoittamista”, henkisen koron kasvamista ”kolmanteen ja neljänteen polveen” saakka.

Jos mies tietoisesti päättää alkaa osoittaa rakkautta puolisoaan kohtaan (vrt. vihkikaava), voi avioliitto paremmin; jos päättää lukea Raamatun rinnalla aviosuhdetta tai miehenä ja naisena oloa käsittelevää kirjallisuutta, vaikka kirja kuussa, voi vuodenkin päästä olla aika viisas – ainakin kirjaviisas!

Seuraavassa blogikirjoituksessa otsikko kuuluu: Paljastus. Kerron muutaman esimerkin avulla, miten tässä käsillä olevassa blogitekstissä ollut konkretisoitui muutaman papin elämässä. Olen yksi heistä.

 

Musaa!

Ennen kuin pääset Paljastus nimiseen loppublogijuttuuni, voit kuunnella Pave Maijasen Pidä huolta -biisin. Se tarjoillaan tässä musiikkivideolla, jonka moottorina Toivon Kärki ry:n ja MIELI ry:n yhteinen Pidä huolta -kampanja nykynuorten auttamiseksi.

Huom! Tämän kirjoitukseni Miten meidän pitäisi elää? lopussa on lisälukemistona luettelo käytetyistä apuvälineistä, myös joitakin vinkkejä.

Ja linkillä suoraan PALJASTUS nimiseen päätösosaan, tästä.

Tässä blogikirjoituksessa käytetyt apuvälineet, ja huomiot niistä:

• Barclay, J., Obeying the Truth (1991) – sanoisin: erit. hyvä Gal-kirjeen etiikan analyysi.
• Dunn, J.D.G., Galatians (1993).
• Gyllenberg, R., Viisi Paavalin kirjettä (1975).
• Kuula, K., The law, the covenant and God’s plan: Paul’s Polemical Treatment of the Law in Galatians. Diss. (1999).
• Kuula, K., Paavali Kristinuskon ensimmäinen teologi (2001).
• Kuula, K, Uskon iloon Kristinusko alusta loppuun (2021).
• Matera, F., Galatians (1992).
• Nikolainen, A.T., Viisi Paavalin kirjettä (1983).
• Sanders, E.P. Paul, The Law and the Jewish People (1983).
• Raamattu ja kirkko. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen puheenvuoro 2021. Tällä linkillä sähköisenä, tästä.
  
• Räisänen, H., Myyty synnin alaisuuteen. Artikkeli kirjassa Raamattunäkemystä etsimässä (1984).
• Thuren, J., Galatalaiskirje, Filippiläiskirje (1993).Edellä olevia kommentaareja lukiessa havaitsee hiukan perinteen ja kirkkokuntataustan vaikutusta Gal. 5:16–26 kirjoitettavaan tulkintaan: Kotimaiset kommentaarit (Thuren, Nikolainen, Gyllenberg) ovat yleensä päätyneet periluterilaiseen tulkintaa. Ulkomaalaiset (Sanders, Dunn, Matera, Barclay) sekä suomalaiset Räisänen ja Kuula puolestaan ehkäpä eksegeettisesti lähemmäs aitoa Paavalia.  Kaksi uusinta vuodelta 2021: Kuulan Uskon iloon Kristinusko alusta loppuun ja toisaalta piispojen puheenvuoro Raamattu ja kirkko, ovat molemmat suositeltavaa ja mielenkiintoisia luettavaa; eri tavoin virkistävinä.