PALJASTUS (papillinen)

PALJASTUS

Paljastus. Päätösosa ”Liha vai Henki” -nimisenä alkaneeseen kolmen kirjoituksen sarjaan.

Kerron neljästä papista ja yhdestä piispasta. Otan täyden vastuun (sisällöstä) kahdesta viimeisenä esillä olevasta.

 

KOLME PASTORIA

Kolme pastoria oli saapunut viikonlopuksi teologien kokoukseen. Siellä heidät oli majoitettu samaan huoneeseen. Eräs pastoreista ehdotti: ”Tunnustakaamme toisillemme salaiset syntimme, niin saamme ne painamasta mieltämme ja voimme näin puhtain sydämin osallistua pyhien asioiden käsittelyyn ja erilaisiin keskusteluihin tänä viikonloppuna.”

Kahdesta muusta pastorista ajatus oli hyvä, ja niin ehdotuksen tekijä rohkaistui avautumaan ensimmäisenä.

”Minun suurin salainen paheeni on pelihimo. Olen heikkona kaikenlaisiin hedelmäpeleihin ja kolikkoautomaatteihin. Pelikasinollakin olen joskus käynyt, salaa. Milloin ikinä saan tilaisuuden, sorrun pelaamaan uhkapeliä”, hän tunnusti häpeissään ja katse painettuna.

Toinen pastoreista tunnusti salaiset syntinsä: ”Minä olen laiska. En viitsi tutkia taustoja Raamatusta ja kommentaareista. Sen sijaan, että kirjoittaisin saarnani itse, kopioin aika usein toisten pappien saarnoja. Häpeän heikkouttani ja pelkään alituisesti, että seurakuntalaiset tai toiset papit huomaavat asian.”

Sitten tuli kolmannen pastorin vuoro tunnustaa syntinsä: ”Minä olen aivan mahdoton juoruilija. Voi pojat, maltan tuskin odottaa, että pääsen ulos tästä huoneesta!”

 

PAPPISVIHKIMYS TIETTYNÄ AJANKOHTANA

Kuvat ovat tämän blogikirjoittajan pappisvihkimyksestä Tampereella loppiaisena 1990. Vihkimyksen toimitti Tampereen silloinen piispa Paavo Kortekangas (4.11.1930-21.7.2013).

Loppiaista vietettiin tammikuun kuudentena jo 200-luvulla, jolloin se oli Jeesuksen syntymä- tai kastejuhla. Juhlan vanha nimi epifania on kreikkaa ja tarkoittaa ilmestymistä, Herran ilmestymistä.

Loppiaisesta on tullut lähetystyölle omistettu päivä, sillä idän tietäjät olivat pakanoita, jotka kuitenkin saivat nähdä Vapahtajan ja antaa hänelle lahjansa.

On merkille pantavaa, että kuluvana ja tulevanakin vuonna saamme Suomessa viettää loppiaista arkipyhänä, nimenomaisena 6. tammikuuta.

Aloitin papin tehtävissä Hämeenlinnan seurakunnassa. Olin juuri tullut valituksi oppilaitospastoriksi; minulle entuudestaan tuntemattomalle paikkakunnalle, jossa tuolloinkin toimi toistakymmentä, erilaisten ammattitutkintojen oppilaitosta.

Myös minä aloitin erikoistumiskoulutuksen, työn ohella 2.5 vuotta kestävän erikoistumisen kirkolliseen oppilaitostyöhön. Lähiopetus toteutui Helsingissä ja Järvenpäässä. Olin erityisen motivoitunut, sekä koulutuksesta että arjen tehtävistä Hämeessä.

 

ENSIMMÄINEN ISO PAPISTON KOKOUS

Suomen luterilaisen kirkon hiippakunnissa on ollut pitkä perinne siinä, että kunkin hiippakunnan piispa kutsuu kaikki hiippakuntansa teologit (ja nyttemmin myös diakoniatyöntekijät) vähintään joka kuudes vuosi pari kolme päivää kestävään synodaalikokoukseen.

Perinnettä ohjeistaa nykyinen kirkkojärjestys (KJ18:9). Kokoontumisen tehtävänä on käsitellä teologisia kysymyksiä, seurakuntien hoitoa sekä muita kirkon toimintaa ja hallintoa koskevia asioita. Usein osallistujat saavat ennen synodaalikokousta luettavakseen jonkin ajankohtaisen,  juuri kyseistä tapahtumaa varten kirjoitetun teologisen kirjan.

Nuorena pappina olin – kuten kuuluukin – 1990-luvulla ensimmäisen kerran kyseisessä kokoontumisessa.

 

PIISPANTARKASTUKSISSA KUULEMAANI

Ennen kuin mainitsen kokemukseni tuosta, niin ikään Tampereella pidetystä synodaalikokouksesta, mainitsen kahdesta piispantarkastuksesta. Ne eivät olleet merkityksettömiä, myös tämän blogikirjoituksen otsikon kannalta.

Sain nimittäin vihkineeltä Tampereen hiippakunnan piispalta Paavo Kortekankaalta, tuolloin 1990-luvulla, kahdestikin kutsun notaariksi.

Tässä oli kysymys ”luottamustehtävänä” tulkitusta tehtävästä toimia notaarina piispan ja tämän asessorijoukkonsa toimittamassa tarkastuksessa. Nämä seurakunnan toiminnan ja talouden tarkastukset olivat Rengon (1991) ja Hauhon (1994) piispantarkastukset.

Ei tarkastuksista tämän enempää – kuin – että kuulen Paavo-piispan maininneen molemmissa tarkastuksissaan, ja lähes sanatarkasti näin: ”Minulle piispana, kun vihin uusia pappeja hiippakuntaani, on symbolisesti tärkeää valita ja asettaa vihittävälle, inhimillisesti ajatellen väriltään sopivin messukasukka; sellainen, joka niin psykologisesti kuin sosiologisesti ilmentäisi vihittävän erityistä kutsumusta.”

Kun katsot edellä olleita kuvia, havaitset, että minulla on väriltään punainen messukasukka ja stoola. Punainen on tulen, veren ja tunnustuksen (ks. marttyyri) väri. Se on myös Pyhän Hengen ja Kristuksen tunnustamisen väri. Voit lukea muistakin kirkollisista väreistä ja niiden sanomasta linkillä tästä.  

Kun osallistun ensimmäiseen kerran synodaalikokoukseen, jonka koollekutsujana ja tilaisuuden johtajana toimi pappeuteeni vihkinyt Paavo Kortekangas, muistan kuin eilisen päivän tapahtumana sen hetken, kun piispa piti kirkossa varsin pitkät johdantosanat ennen ehtoolliselle osallistumista. Tampereen iso temppeli oli ääriään myöten täynnä pappeja.

Menen ehtoolliselle. Itken vuolaasti, kun polvistun alttarille.

Näky oli ilmeisesti koskettava myös ehtoollista jakaneelle piispalle, koskapa hän pysähtyi selkeästi kohdalleni ja sanoi kuiskaten, toisia häiritsemättä: ”Rauha sinulle, Timo!”

 

KOTIMATKALLA

Tämä minun, nuorehkon hämeenlinnalaisen pastorin olemus oli mitä ilmeisemmin havaittu työtovereiden keskuudessa. Kotimatkalla autossa, jossa lisäkseni oli  kolme teologikollegaa, eräs heistä varovaisen hienotunteisesti kyseli kokemuksiani synodaalikokouksesta… ja tunnusteli kysymyksellään, että ”messu kirkossa taisi olla sinulle koskettava…”

Muistan selvästi, kuinka tunnistin kokeneempien virkaveljien ja -siskon toiveen tarkistaa, halusinko puhua kokemuksestani enempää. En halunnut. Totesin ainoastaan: olipa virsilaulu voimallista! Kokemukseni oli epäilemättä tosi ja yhteinen. Papeista täpötäysi kirkko.

Enempää en tahtonut avata emotinaalista kokemustani. Tämä silläkin riskillä, että autossa olijat mahdollisesti pähkäilivät mielessään itkuni taustoja: oliko siviilielämässä tai muutoin ihmissuhteissa erityistä ja akuuttia… Ei ollut.

En palannut alttarihetkeen myöhemminkään, vaikka toisaalta olisin halunnut. Tunnustaa ja keskustella. Otollista tilannetta kollegoitteni kanssa ei kuitenkaan tullut.

 

MISTÄ TUNNUSTUKSESSANI OLISI OLLUT KYSYMYS?

Itkussani oli todella ja syvällisesti kysymys siitä tuntemuksesta, että olen huonosti hoitanut leiviskäni. Punainen – tulen, taistelijan ja Hengen väri huonosti ilmensi toimintaani pastorina ja sydämen kristittynä.

 

MINULLE JA SINULLE!

Minulle. Ja kenties Sinullekin. Majatalosta kertova Pekka Simojoen biisi on rohkaisevaa kuultavaa.

Tämä musiikki päättää Liha vai Henki ja Miten meidän pitäisi elää? kirjoitusjakson. Nämä blogipäivitykset ovat pyörineet Paavalin, tuon apostolin ja marttyyrina kuolleen, sanojen ympärillä.

Raamattu ei kuvaa Paavalin kuolemaa. Perimätiedon mukaan hän kuoli keisari Neron vainojen aikana, ehkä vuonna 63 tai 64. Rooman kansalaisena hänet mestattiin.

Rukoukseni on katkelma hänen aitona pidetystä dokumentista, Kirje filippiläisille. Paavali kirjoitti kirjeen niiden kahden vuoden aikana, jolloin hän oli ”kahleissa” (1:7–13) Roomassa.

Kirjeen ensimmäisessä luvussa ovat Paavalin sanat: ”Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä” …

Fil. 1:9-11

Raanmatun sana meille!

Pekan biisi:

 

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.