Sovittelu

Ihminen joutuu kohtaamaan ammatista, asemasta ja sukupuolesta riippumatta erilaisia kriisiaikoja. Valtaosa tilanteista ovat ns. normatiivisia kasvu- ja kehityskriisejä. Näiden lisäksi on koko joukko odottamattomia tapahtumakriisejä. Joskus tarvitaan sovittelua.

Työyhteisöelämässä tästä toimeksiannosta voidaan käyttää nimitystä ulkopuolisen “ammatillinen purkukeskustelu”.

Sellaiset kriisit ja kriisitilanteet työssä, lähi-ihmissuhteissa tai työyhteisöelämässä, joihin on jotenkin puututtava, saattavat olla esimerkiksi seuraavia

  • Yllättävät tapahtumat
  • Merkittävät muutokset työssä tai rakenteissa
  • Näkemyksellisten erojen kärjistyminen
  • Väärinkäsitykset
  • Väärinkäytökset
  • Loukkaukset (henkilökohtaisia tai systeemisiä ja laajamittaisia)
  • Menettelytavat
  • Kiusallisen historian “aktivoituminen”, “toistot”
  • Tehtävien ja roolien katoaminen tai tarkoituksellinen jättäminen

Yhteistä edellisille on se vaara, että musta-valko -ajattelu alkaa vallata alaa. Ja silloin kun on kysymys ryhmästä, sellaisen imu on entistä ilmeisempi. Ei ole harvinaista, että ryhmään kätkeytyvä valtaisa voimavara toimii myös kielteisessä mielessä: hallitsemattomassa kriisitilanteessa se häivyttää yksilöllisen ajattelutavan, harkintakyvyn ja yksilön aikuisuuden.Tilalle työntyy hallitsemattomia, ei-rationaalisia sisäisiä voimia. Ilmiö sitoo työntekoon tarvittavaa energiaa kohtuuttomasti.

Pahimmillaan yksilö tai ryhmä on kollektiivisen harhan ja paranoijan vallassa. Psykodynaaminen ammattikieli käyttää tästä tilasta usein ilmausta “yksilö tai yhteisö on vajonnut mielen alkukantaisten voimien pyörteisiin”. Näistä pyörteistä löytyy esimerkkejä ihmiskunnan historiasta läheltä ja kaukaa. Siksi ei ole ihmeteltävää siinä, että sovittelutyölle ja sen taitajille on aina ollut kysyntää.

Sovittelutyössä on onnistuttu aina silloin kun musta-valkotaustalle alkaa nousta uusia (ajatuksellisia tai konkreettisia) “hahmoja”, jotka läpäisevät sekä mustaa että valkoista taustaa. Se, kuinka kauan on varattava sovittelutapaamisia tällaisen tilanteen saavuttamiseen, on tapauskohtainen. Ulkopuolisen sovittelijan on ensin hiukan perehdyttävä “lukkiutumisen maantieteeseen”, hänen on saatava kuulla eri osapuolten subjektiivinen kokemus “miten tähän on tultu”. Selvää kuitenkin on, että ulkopuolinen sovittelija on (psykologisesti) neutraalimpi henkilö riiteleville osapuolille, kuin jos tehtävää suorittaa systeemin sisällä (ennen ja jälkeen konfliktin) työskentelevä henkilö.

Millä kompetenssilla?

Olen toiminut, ollessani perheneuvojan ja johtajan viroissa, virallisena perheasioiden sovittelijana runsaan kymmenen vuoden ajan sekä Hämeessä että Savossa. Tuona aikana työskentelin vuosittain kymmenien parien ja perheiden sovittelijana. Prosessit olivat eri pituisia, ja niiden piirissä eri ikäisiä henkilöitä. (Tässä mainittu sovittelutoiminta edellyttää lääninhallituksen viranomaisen myöntämää, Avioliittolaki 22 § 2 momentin sovelletun oikeusohjeen mukaista, toimintalupaa).

Vuosina 1997 – 2001 olin lisäksi Mikkelin kaupungin valitsemana ja Mikkelin käräjäoikeuden valtuuttamana täytäntöönpanosovittelijanana lasten huolto- ja tapaamisoikeuksien riita-asioissa. Tehtävää edelsi Oikeusministeriön ja STAKESin koordinoima tehtäväkohtainen koulutus, koska valtuutus merkitsi erityisen ongelmallisten oikeusprosessiosapuolten sovittelua ja sovittelulausuntojen antamista erityiskorvauksin.

Vuodesta 2005 alkaen olen toiminut yksityisenä ammatinharjoittajana. Tämä on käytännössä merkinnyt, että edellisten sovitteluprosessien lisäksi myös työyhteisöt ovat alkaneet pyytää minulta apua yllättävissä kriisitilanteissa työpaikalla. Nopea väliintulo muutaman pyydetyn purkukeskustelun muodossa on helpottanut työyhteisön kriisiä.

Onnistuneessa sovittelutyössä olen havainnut, että ryhmäanalyyttiset opintoni ovat merkinneet (tilaajan kannalta) tarpeellista ja kaivattua lisäarvoa; näin varsinkin silloin kun on ollut kysymys jostakin perustehtävää olennaisesti häiritsevästä ja ikävästä ryhmäilmiöstä. (Ks. ammatillisista jatkotutkinnoista osiossa Timo Juutinen)