Asetun näppäilemään arkiviikon ensimmäisenä. Katselen työkalenteriani ja odottelen seuraavaa (24.3.2020) hallituksen tiedonantoa tilannekuvasta.

Molempien suhteen asennoidun työelämän muutoksiin, en vain viikkojen vaan edessä olevien lähivuosienkin osalta. Kaikki maailmamme mantereet läpäisevä odottamaton epidemia sen saa aikaiseksi.

Oletan, että tulen olemaan niiden satojen tuhansien suomalaisten joukossa, jotka viilaavat tämän koronan jälkipyykissä työkuvioitansa osaksi uuteen kuosiin.

Valistuneen vastuullisena kuitenkin ajattelen: Tolkun tyyppejä tarvitaan. Taidot, tahto ja kohtuullistava elämänasenne ovat valttia jatkossakin. Olen luottavainen.

Mitkä asiat juuri nyt mielessä? 

Ajattelen heitä, jotka vielä viime kuussa astelivat tottuneesti, nyt suojeltavien ikäihmisten pariin. Heillä toiminnan suola ja siunaus on aina toteutunut nimenomaisesti lähikontaktisissa toisen kotona tai sairaalassa.

Kun katson kalenteriani, peruimme vastuullisena varotoimena ohjaamani saattohoidon ryhmätyönohjauksen. Ensimmäisen kerran kahteen vuoteen.

Samalla mietin laajemmin meitä muita, maailman onnellisimmassa yhteiskunnassa, Armon Vuonna 2020 eläviä.

Mitä nyt tarvitaan? 

En tiedä mitä Sinä sanoisit, mutta itselläni risteilevät kolme näköalaa ynnä yksi laulu.

Me tarvitsemme laajenevaa myötätuntoa ja psykologista turvaa sekä piilosta nousevia rakkauden tekoja. Kaikki nämä ovat käsittääkseni mahdollisia korona-Suomessa. Toki tämä edellyttää yhteistä tahtotilaa.

Myötätunto on kykyä asettua toisen saappaisiin, sitä että kykenen kokemaan asioita toisen maailmasta ja toimin sen mukaan.

Kristittynä, juuri nyt, tahdon ajatella ainoastaan hyvää valtiovallan ´päätösytimessä´ olevista. Uskon heillä, Arkadialla olevilla olevan kykyä asettua toisen saappaisiin, kokea asioita toisen näkökulmasta ja toimia sen mukaan. Olkoonkin, että tulevina viikkoina he oletettavasti tekevät lisääntyvänä kivuliaita päätöksiä. Ennen näkemättömiä.

Sellaiset valtakirjapäätökset, joissa pyrkimys tasapuolisuuteen ei tule täyttymään, kolahtavat, ja ne luonnollisesti tulevat loukkaamaan minua. Meitä itsellisiä.

Miten reagoimme?

Henkisesti jännittyneessä tilassa toisen haukkuminen helpottaa, mutta vain hetkellisesti, tämän me kokemuksesta tiedämme.

Nyt meiltä odotetaan sydämen sivistystä. Yritetään yhdessä suitsia haukkumista parhaan kykymme mukaan. Se kannattaa, vaikka ”miksi minä” tai ”miksi juuri hän” -lauseet nostavatkin päätään.

Eli. En tahtoisi olla ensimmäisenä nostamassa tikun nokkaan tähän mennessä nähtyä hallituksen toimintaa. Päinvastoin. Lupaan kestää vielä senkin, että myöhemmin, jälkianalyysissä tultaneen vertailuevidensseihin perustuneena toteamaan: toisiakin tilannestrategioita oli vastuullisesti tarjottu.

Organisaatioissa tapahtuvassa ammatillisessa työssäni olen oppinut psykologisen turvan tärkeyttä.

Psykologinen turva on sitä, että henkilö ei joudu sosiaalisesti nolatuksi tai häväistyksi. Poikkeusolojen vallankäyttäjät – he jos jotkut nyt tarvitsevat tätä psykologista turvaa. Takarivistä on aina ollut helppo huudella. Toimitaan tänään toisin.

Keväällä 2020 hyväntahtominen on sitä, että sekä yksilö että yhteisö voisivat kokea myötätuntoa ja tarjota toisille psykologisesti turvallisen ilmapiirin. Kannetaan oma kortemme tämän mahdollistumiseksi.

Piilosta esille nousevat rakkauden teot. Mitä ne sisältävätkään näinä ankeina aikoina? Itse asennoidun tänä keväänä kävelemään koronan kuriin. Turvallisesti. Välimatkat mielessä. Sellaista samaa henkeä pyrin luomaan toisiinkin.

Kannustan Sinuakin, paitsi miettimään myös toteuttamaan jotakin sellaista, aiemmin kohdallasi epätyypillistä lähimmäisen huomioimista. Olosuhteesi ja mahdollisuutesi huomioiden mitä se konkreettisesti lieneekin.  Luoville rakkauden teoille on tällä hetkellä poikkeuksellinen tilaus. Hiljainen huolehtija voikin olla tänä keväänä todellinen kukkulan kuningas.

Mainitsin tämän kirjoituksen alussa, että mielessäni oli viime päivinä pyörinyt eräs laulu.

Miksi juuri tämä tietty, sitä en täysin tiedä. Muitakin biisejä toki tiedostan, vaikka en laulumiehiä olekaan. Ja lapsuudestakin on kulunut jo tovi. Olen tavaillut Oulussa oppimaani. Eikä edes nolota.

Tässä se on, runoilija Hilja Haahden sanoin:

 

Suo mun Herra, huolta vailla

tehdä matkaa lapsen laillla.

Isän saattaessa, tiellä varjellessa.

 

Täysi rauha rinnassani matkan

määrä toivonani.

Lapsen onnen syvyys, Isän hellä hyvyys.

 

Joskus sataa, joskus paistaa,

saan mä riemut, vaivat maistaa.

Isä tietää kyllä, pitää voimat yllä.

 

Näen loiton tumman rannan,

senkö säikyttää mä annan?

Ei, ei turman yötä, Isä seuraa myötä.

 

Venhossansa turvaisasti

Uinun silloin aamuun asti.

Herään ihmevaloon, saavun Isän taloon.

 

Elämä jatkuu…

Elämänhalu – emmehän menetä sitä? Timon Työnohjaus ja Terapiassakin tarvotaan arkea hetken toisenlaisissa tunnelmissa. Pusketaan pandemian läpi synnyinlahjana saamallamme sisulla. Luottamuksessa. Ja rakkauden ja rukouksen liekki mukanamme.