TUKEA TYÖELÄMÄÄN 2016 (IV)

Missä johtaja luuraa? Missä on esimiehen paikka? Jatkan tässä viimeisessä IV-osassa vielä yhdellä urheiluaiheisella kuvauksella.

Tähän haemme vauhtia oheisella vanhalla kuvalla. Se on otettu poikani pelivuosina Mikkelissä.

WP_20160216_001

Vuoden 2000 urheilutapahtuma

Minä ja miljoona muuta suomalaista istuimme vuonna 2000 hyvin jännittyneinä televisioittemme ääressä. Muistatko kuuluneesi kaltaisteni joukkoon?
Oli alkamassa MM-tason jääkiekko-ottelu, jossa pelattiin pronssisesta. Toisena osapuolena oli Suomen leijonat.
Meitä harmitti, että Suomen joukkueen kapteeni oli loukannut selkänsä eikä voinut pelata ratkaisevassa ottelussa. Häntäkin olisi kipeästi tarvittu; vastustaja (Kanada) tuntui etukäteen liian vahvalta.
Kapteeni oli kuitenkin pukenut päällensä pelaajavarusteet ja luistimet. Teemu istui joukkueemme pelaaja-aitiossa.

Juuri ennen alkuvihellystä kapteeni luisteli jäälle. Teemu meni maalivahdin luo, tarttui tätä olkapäästä ja kuiskasi jotakin maalivahdin korvaan. Miehet katsoivat hetken toisiaan silmiin. Tämän jälkeen kapteeni luisteli takaisin pelaaja-aitioon ja peli alkoi.
Taistelu oli jännittävä, henkeä salpaava ja päättyi parin tunnin kuluttua Suomen voittoon. Väki hallissa nousi ylös maamme laulun ajaksi. Kotona en sentään niin kirjaimellisesti tehnyt, mutta tiedän ja muistan 2-1 voitton synnyttäneen sellaistakin  kotikammareissa.
Meitä katsojia jäi kuitenkin vaivaamaan, mitä Teemu kuiskasi veskari-Arin korvaan. Ottelun jälkeen urheilutoimittaja riensi loisto-ottelun pelanneen maalivahtimme luo. Toimittaja kysyi asiaa häneltä suoraan. Vastaus kuului sanatarkasti näin:

Teemu sanoi minulle, ´tee nyt se, mikä miehen on nyt tehtävä!`

Kapteenin käsky oli selvä: Tee velvollisuutesi, tee kaikkesi ja tee vielä vähän enemmän! Ja Ari teki, sen me näimme.
Tämä Pietarissa pelattu, vuoden 2000 pelitapahtuma on syöpynyt mieleeni, kerrassaan tärkeänä hetkenä. Asiaan palasi opetusneuvos, rovasti Pertti Luumi eräässä radion aamuhartaudessa. Sekin, kuulemani hartauspuhe synnytti omalta osaltaan vahvistavan muistijäljen aivoilleni.

 
Miksikö muistan, aivan erityisellä tavalla nämä kaukalotapahtumat? Tiedän syyn. Valaisen asiaa toisella, kirjallisuuden, ja elokuvanakin nähdyllä esimerkillä.
Muistatko Sinä, kuka suomalainen sanoi:

Opetelkaa kävelemään oikein … Askeleen täytyy olla rento ja taloudellinen niin kuin sälleillä?

Aivan oikein: Tuntemattoman sotilaan Vänrikki Koskelahan se oli, joka näin neuvoi miehiään marssin rasitukset itse tietäen.

 
Kun olen alustanut esimiestyön ja johtajuuskysymyksistä eri yhteyksissä, minulta on joskus kysytty, että millaisen esimiehen alaisuuteen itse mieluiten liittyisit? Silloin olen kertonut juuri nuo kaksi edellä kuvaamaani tuokiokuvaa. Ajattelen nimittäin niin, että esimiehen tulisi olla joukkojensa keskellä, hänen tulee huomioida henkilöitä henkilökohtaisesti kasvoetäisyydeltä. Hän voi edellyttää jokaiselta taitojen mukaista suoritusta ja ratkaisevassa hetkessä myös niiden ylittämistä.

Moni johtaja ja esimies — eteenkin uudessa työroolissaan — kyselee omien luontaisten taipumustensa perään: pitäisikö sitä olla omassa roolissaan muodollinen ja kaiken jo suunnitelleen oloinen vai spontaanin inspiroiva? Viestintäareenojen suhteen pomon kysymys usein on: lähestynkö valmistelussa olevia asioita neukkarissa ja kuppilassa vai olisiko parempi jakaa ainoastaan kirjallisia dokkareita ja kenties tsättiviestejä?… Muun muassa tällaisia esimiehen ja johtajan toimintatyyliin liittyviä asioita minulla on Executive Coaching -toimeksiannoissa. Ei niistä tässä yhteydessä nyt enempää.

 

Vanrikki Koskelassa on jotakin esikuvallista.
Johtajan on johdettava. Omalla rauhallisella ja poukkoilemattomalla tavalla hän ymmärtää matkan rasitukset. Määränpää on tiedossa ja kompassineula osoittaa suunnan. Hän tietää enemmän kuin toiset, mutta turhan tärkeäksi hän ei heittäydy, varsinkaan suomalaisten miesten keskuudessa. Joukkojensa keskellä olevana johtajana hänen on kuitenkin oltava, sillä tavoin kypsä ja itsellinen, ettei  hän ”liimaudu” sakkiin. Hän osaa säädellä vastuullisesti erillisyyttään!

Kaukalosta kerättyä ja vänrikin viisautta – Otetaan ne käyttöön työssä 2016!
Niissä hyvissä työnjohtajissa, esimiehissä ja johtajissa, joita olen tavannut, olen löytävinäni jotakin samaa kuin Teemu-kapussa Pietarin pronssiottelussa ja Vänrikki Koskelan asenteessa. Tilanteet ovat tietenkin toiset, mutta sisäinen mielentila ja `toimintatatsi` ovat yhteisiä.
Tällaista johtajuutta me tarvitsemme. Se on parahinta tukea työelämään 2016 ´ylhäältä päin´!

Kun aivot ja sydän ovat linjassa jonkin asian saavuttamiseksi, ihmistä on aika vaikea pysäyttää… Mihin voisimmekaan päästä vuonna 2016? 

WP_20160217_002

 

Lue lisää tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä tästä uutukaisesta,  Sisu nimisestä teoksesta (2015). Kirjan tekijät S. Strömsholm, E. Lahti, L. Järvilehto, M. Kantanen ovat keränneet moni-ilmeisen aineiston, jossa kirjan sisukkaat ihmiset (eri elämanalueilta) kertovat oman sisutarinansa.

Ennen kirjan antiin perehtymistä voit eläytyä myös toisenlaiseen sisuun! Alla oleva, Fb:ssa vastaan tullut video saa minut miehenä nöyrän sanattomaksi. Samalla se alleviivaa sitä työelämän arvoa, joka toteutuu kotona 2016.

http://www.facebook.com/Thebabygang/videos/223602577983947/?video_source=pages_finch_trailer

P.S. Muistutan mahdollisuudestasi – jota toivon Sinun myös rohkeasti käyttävän: kerro alla olevalla kommentointilomakella ajatuksiasi, kun luit tämän viimeisen ja kenties aiemmatkin työelämämäämme luotaavat blogitekstini. Työ on monella tavalla yhteistä ja kokemuksena yhdistävää! Kiitos jo etukäteen.

WP_20160126_003

 

TUKEA TYÖELÄMÄÄN 2016 (III)

PALLO HALTUUN!

Pingis on enemmän kuin pieni pallo, vähän isompi maila ja verkolla erotettu pöytälevy.

Pingiksestä (C) pidin eniten. Se tuli antamaan tukea työelämään – Pallo haltuun! …

WP_20160106_001

Tässä jo harmaantuneessa lehtikuvassa olen etualalla, nelinpelikaverin Timo Granrothin kanssa. Taustalla  (selin) opettaa pitkäaikainen, oululainen “pöytätennislegenda” Reijo Hulkko.

 

Kerroin ”Sparraus” videossani, kuinka löysin pingiksen kirkon poikakerhossa, Oulun Tuirassa. (Voit katsoa videon myöhemmin alla olevalla linkillä). Tällä hetkellä pöytätennis on tässä syntymäkaupungissani varsin suosittu pallopeli, isojen urheilulajien jälkeen. Oulun Pingis on kivunnut ylimmän sarjatason seurajoukkueeksi. Muutos ei kuitenkaan tapahtunut hetkessä.

Määrätietoinen juniorityö ja monet aikaansa uhraavat vanhemmat ansaitsevat tästä suuret kiitokset. Jos kehityksen historiateos kirjoitettaisiin tänä vuonna, siinä ehdottomasti tulisi mainita ainakin seuraavat vuosikymmenien ajan toimineet henkilöt: Reijo Hulkko, Seppo Hiltunen, Antti Juutinen ja Pekka Ågren.

”Pellavapää kahmi mestaruuksia”… ”Timo Juutinen rikkoi Lapin rintaman”… ”voitti kahden junioriluokan (14- ja 17-v.) sekä B-luokan lisäksi miesten pääluokan”…

Näin kirjoitti Pohjois-Suomen päälehti Kaleva. Pingiksessä olin todellakin alle 14-vuotiaana suhteellisesti parhaimmillaan. Nousin tuolloin kisamenestyksen perusteella miesten A-luokkalaiseksi. Junnujen Pohjois-Suomen Mestarina olin myös maajoukkuekarsinnoissa. En kuitenkaan yltänyt niiden viiden junnuvalitun joukkoon. Kaikki valitut tulivat pääkaupunkiseudulta.

Tässä kuvassa on puolestaan kyse koulujen välisisestä kisamenestyksestä. Myllytullin I:n (Timo ja Juha) toi koulun palkintokaappiin tämän upean, pankin lahjoittaman kiertopalkinnon.

WP_20160106_009

 

Eräs toinen kiertopalkinto on astetta kirkkaampana muistoissani. Olin nimittäin ollut piirin paras myös miehissä kahtena peräkkäisenä vuonna, ja siten kolmantena pokaali oli katkolla; pojan silmin valtavan hieno ja näyttävä pääluokan kiertopalkinto. Katselin edelliset vuodet tätä huoneeni hyllyllä ollutta pystiä jokseenkin suurella tyytyväisyydellä.

Kohtasin loppuottelussa Mika Pyykön, vieläpä itseäni nuoremman Vaalasta. Hän voitti tämän pitkiä palloralleja sisältäneen ottelun, viimeisen erän jatkopalloilla. Kiertopalkinto jäi saamatta omaksi.

Parempi voitti! Rehellisesti! Hävinneelläkin omanarvontunto vahvistui!

Tämä loppuottelu lieneekin pingisurani ehkä mieleenpainuvin kisapäivä ja samalla opettavin; historian jatkumolla ja yksilön henkilökohtaisen kasvun kannalta sykähdyttävin! Lajin parissa olleet hyvin muistavat, että muutama vuosi myöhemmin Mika pelasi siniristilippu rinnassaan Suomen miesten pöytätenniksen maajoukkueessa.

https://www.facebook.com/ping.pong.tennis2table/videos/10153200656312420/

Kun olen oheista videota (hiukan nostalgisena) katsellut, olen humoristisesti ajatellut, “mitähän tuunaisinkaan tänään”, jos olosuhteet ja ympäristön imu / työntö pöytätenniksen pariin olisi Suomessa ja kohdallani ollut kuten Aasiassa. Nykytiedon (yleinen valmennusoppi) mukaan uuden taidon (täydellinen) oppiminen vaatii taitolajeissa n. 10 000 toistoa vakio-olosuhteissa. Tiedän olevani joissakin asioissa sangen sinnikäs persoona.

Palkintoihin, lehtijuttuihin tai tv-esiintymisiin liittyneenä on ehdottomasti vielä todettava, että en ollut kasvuperheessäni ainoa urheilija. Pekka Juutisen nimi esiintyi huomattavasti useammin. Yhdeksän vuotta minua vanhempi ”Pätkä” oli Oulun Pyrinnön kasvattina yksi maamme edustusvoimistelijoista. Hänen saama julkisuus noteerattiin myös ikäisteni, latenssi-ikäisten kaveripiirissä. Kuvat kertovat, miksi!

12227044_980054112054737_1905981759578411955_n 12186474_980219142038234_1731340754338746229_o

 

Olin ylpeä pikkuveljen asemassa. Samalla tämäkin urheilun juonne sisälsi – minun sitä silloin tiedostamatta – erään tarpeellisen kasvualustan. Kyse on kilpailusta ja sisarkateudesta, ja sellaisten tunteiden käsittelystä.

 

Pingiksen antia – Tukea työelämään?

Löytämästäni pöytätenniksestä olen monella tasolla suuresti kiitollinen. Laji merkitsi ja opetti kasvavalle paljon:

(1) Se toi murrosikäisen ajankäyttöön jäntevyyttä ja terveen rakenteen (Ajankäytön rakenne tukee toimintaa!)
(2) Se opetti työnteon, vaivan näkemisen ja menestyksen yhteyttä (Harjoitus tekee mestareita!)
(3) Seuratoiminnassa havaitsin toiminnan suunnittelun ja organisoinnin merkitystä (Hyvä suunnitelma ohjaa!)
(4) Tapasin pingiksen parissa luonteeltaan kovinkin erilaisia ihmisiä, ja samalla opin näkemään — omalla nuoruuden ihmettelevällä kiinnostuksella — mitä moninaisempia aikuisten keskinäisiä ihmissuhdekuvioita (Työelämässä tarvitaan pelisilmää ihmissuhteissa!)

Tätä taustaa vasten ei ole mitenkään kummallista, että nykyisessä coaching-, työnohjaus- ja terapiatyössä olen ollut erityisen kiinnostunut ilmiöistä, jotka syntyvät työyhteisöissä ja erilaisissa muissa vapaa-ajan vuorovaikutuskokoonpanoissa. Olen hyötynyt näistä pingismaailman siemenistä myös konsultin ja sovittelijan toimeksiannoissa täällä Etelä-Savossa ja Mikkelissä.

Yhteenvetona

Pingis tarjosi minulle useita kilpailumatkoja. Sain lajin kautta ihmissuhteita, ja vieläpä eri ilmansuunnilta. Jotkut niistä ovat kantaneet läpi aikuisen työhistorian. Lehtikirjoitukset valokuvineen, ja kisoista kotiin tuotavat palkinnot – eivät nekään olleet pojille pikkujuttuja; sen moni poikaurheilussa mukana oleva tietänee.

Vieläkin merkittävämpänä oppina pidän henkisiä oppimiskokemuksiani. Tällä tarkoitan kaikkea sitä, mitä voittaminen uutteran harjoittelun jälkeen ja sitten toisaalta ennakkosuosikin epäonnistuminen tai alisuorittaminen merkitsevät ihmisen kasvun kannalta. Lukuisia kertoja tulin huonon arpaonnen tai itselleni epäedullisen lohkosijoittelun jälkeen voittajaksi; sisulla, vaikeimman kautta. Samoina kasvuvuosina sain maistaa suosikin karvasta tappiota. Kiitos.

Työelämässä tarvitaan sisua ja sinnikkyyttä. Parhaimmillaan yksilön tai tiimin epätoivottava lähtöasetelma voi olla tavoitteen saavuttamisessa ainoastaan hidaste ei este.

Miten näemme asetelmat työpaikalla vuonna 2016?

Kilpailu ja kateus. Sisarkateus ja mustasukkaisuus.

Nämä ovat ihmisen elämässä koettavia yleisinhimillisiä tuntemuksia ja ilmiöitä. Lisäksi ne kukin voivat olla joko hyvän tai pahan palveluksessa.

Milloin sisarusten välinen normaali kiusoittelu muuttuu kiroukseksi? Miksi emme voisi kilpailla rehellisin ja avoimin kortein? Mitä tehdä häiritsevälle, sukupuolirajat ylittävälle mustasukkaisuudelle?

Nämä kysymykset – eivät ole vain yksityisiä tai perhekohtaisia − vaan myös työelämässä esiintyviä. Monilla meistä lienee tuntumaa työpaikoilla esiintyvästä epäterveestä kilpailusta tai työtulosta lopulta tuhoavasta kateudesta. Miten me saisimmekaan nämä ilmiöt valjastettua hyvän palvelukseen, niin että yksilöiden onnistumiskokemukset lisääntyisivät ja työtyytyväisyys kokoasi! Sisarkateus ja mustasukkaisuus työpaikaikalla ovat hiukan vaikeammin tunnistettavia seikkoja. Silti niidenkin “lonkerot”, juurisyineen ulottuvat kodin kasvukokemusten, kouluvaiheiden kautta työmailmaan asti. Kirjoitan näistä enemmän toisessa blogikirjoituksessani.

Mitä uutta meidän tulisi tänä vuonna oppia tai oivaltaa näistä asioista omissa työyhteisöissämme? 

Olen ollut etuoikeutettu, kun olen saanut kouluttautua näiden ilmiöiden parissa. Nuoruuden urheiluvuodet Oulussa eivät minun kohdalla olleet lainkaan yhdentekeviä. Ne tulivat tarjoamaan oivallista henkistä kasvumateriaalia. Sekä koulutuksen että oman yksilö- ja koulutusterapioiden avulla olen päässyt hyödyntämään ja syventämään tätä aitoa, elettyä kokemusmaailmaa. Kun nyt toimin ihmisten ja työyhteisöjen työnohjaajana ja valmentajana, tämä eletty historia on ollut siunaukseksi, paitsi itselleni, välillisesti monelle muullekin. Heitä on varsin paljon.

Elämää — myös työssä 2016 — voi elää vain eteenpäin, mutta sen merkityksen voi ymmärtää vain katsomalla taaksepäin!

Tähän mottooni päätän Tukea työelämään – Pallo haltuun! tämän blogikirjoitukseni. Jatkan samalla teemalla. Tuon luettavaksesi erään, todella mieleenpainuvan tapahtuman vuodelta 2000.

Ennen siirtymistäsi kirjoitussarjani päätösosaan (IV) voit katsoa lupaamani videon. Tällä “Sparraus” videolla lapsuus ja nykyisyys kättelevät kuvainnollisesti toisiaan.