JOHDA!
”Suomessakin viime viikolla julkaistu älypuhelimella pelattava Pokémon Go -peli kuljettaa ihmisiä maailmalla tosielämän ongelmien äärelle”. Näin kuvailee päivän media (LS 250716).
En ole (vielä) tutustunut tähän innovaatioon, muuta kuin seuraamalla peliin innostuneiden iloa ja kulkemisen riemua. Minua kuljettivat viime päivinä toisenlaiset tapahtumat tosielämän ´tolpille´. Viimeinen rasti toi mieleen myös aiemmat.
Kirjoituksen otsikko ei tällä kertaa liity suoranaisesti organisaatioelämään ja työrooleihin siellä. Elämä on kuitenkin pelissä, kesäisen henkilökohtaisena. Perustelut fotovalinnoilleni kerron lopussa.
Lähi-ihmissuhteet ja hetkistä koostuva rikkaus!
Äidin ja lapsen suhde – se ensimmäinen ja kauaskantoisin, psykologisilta vaikutuksiltaan eräs keskeisin. Olin onnekas voidessani vierailla hauraan äitini vuoteen vierellä Oulussa, ja sitten vielä siunata hänet perheen ja lähiomaisten saattelemana kesällä 2007.
Äitini synnytti viisi jälkeläistä. Esikouluiässä hukkunutta siskoani, nuorimmaista ennen minua, olen nähnyt vain valokuvista. Olen ja pysyin perheen kuopuksena.
Sisarukset – jos niitä suotu – ovat parhaimmillaan vankkoja tukipylväitä elämän eri vaiheissa.
Tässä kuvassa esikoinen ja kuopus ovat silmitysten kuoleman kanssa. Arvannet, että kirkollinen toimitus on papillekin emotionaalisesti toisenlainen, silloin kun tämä saattelee perheenjäsentä omiensa kanssa. Olen kuitenkin kiitollinen, kun hankkimani koulutus mahdollisti tämänkin mieleenpainuvan erikoistilanteen tammikuussa 2013.
Sain käydä tarpeellista vuoropuhelua työelämän, perhe-elämän ja lähi-ihmissuhteiden merkityksestä, mainitun siskoni kanssa. Hän oli lääkäri, mutta ei voinut parantaa omaa, jo työelämävuosina puhjennutta (Parkinson plus) sairauttaan. Sairausvuosina käymämme sielunhoidolliset keskustelut olivat molemminpuolisesti merkittäviä.
Olipa Sinun elämäntilanteesi tällä hetkellä mikä tahansa, haastan Sinua pysähtymään hetkeksi, tuumaamaan perheesi ihmissuhdeverkostoa. Muistatko sisarustesi arvon! Aistiiko ajatustesi kohde sen toiminnastasi? Sanotaan, että Jumalan almanakassa varmaa on vain tämä päivä.
Sitoutumisen vankka pylväs
Rakkaus toista kohtaan näkyy sitoutumisena.
Sitoutumista lähi-ihmissuhteiden onnistumisessa ei alleviivata liikaa! Aviorakkaudessa tämä sitoutumisen tahtominen julkistetaan oikein todistajien kuullen.
Parisuhteessa sitoutuminen ilmenee osapuolten kokemana luottamuksen tunteena ja uskona suhteen kantamiseen perhe-elämän eri vaiheissa. Tämä lähtökohta on tärkeä siitä syystä, koska pitkäkestoiseen yhteiseloon kuuluu väistämättömänä tosiasiana läheisyyden ja etäisyyden kokemusten vuorottelut.
Parisuhteeseen sitoutuminen on konkreettista huolenpitoa ja ajan antamista toiselle. Tässä kohdassa miesten ja naisten odotukset ja painotukset tuntuvat tutkimusten mukaan vähän eroavan keskenään.
Naiset odottavat yleensä miehiä enemmän yhteistä aikaa kumppaninsa kanssa; sellaista jossa on läheisyyttä ja keskustelua, syventymistä yhteisiin asioihin. Meitä miehiä taas motivoi omat ja yhteiset päämäärät sekä unelma niiden saavuttamisesta, sen enempää tai erityisesti niistä toiselle tiedottamatta. Naiset kaipaavat että puhuisimme ja jutustelisimme enemmän. Me puolestaan hiljaa toivomme toisen lojaalisuutta sille toiminnalle, jossa askaroimme (yhteisten) päämäärien puolesta työssä, kotona ja vapaalla.
Sitoutumiseen liittyy myös ajatus, että ”on asioita, joita ei voi itse hallita” − vaikka niin toivoisi. Rehellisyyden nimissä, tällaisia seikkoja löytyy niin omasta kuin toisen henkilöhistoriasta. Osaltaan juuri henkilöhistoriasta johtuvana sama sitaattiviisaus joudutaan tavalla tai toisella kohtaamaan myös yhteiselämän kasvukohdissa. Mies- ja naisyksilöinä me kasvamme ja muutumme eri ikäkausilla. Yhteiselämä sisältää samoja syklisiä vaiheita. Tämä on hyvä pitää mielessä.
Eteen tulevissa elämänvaihe- ja tapahtumakriiseissä toisen rakastaminen ja sitoutumisen aste vasta sitten varsinaisesti punnitaan. Työni opettamana, avioliittoneuvojana ja pariterapeuttina, näen joka viikko, kuinka isokin kriisi on kokijoilleen ´kahtalainen kattaus´: sekä suhteen suuri vaara että keskinäistä rakkautta eheyttävä, rakentava tai syventävä mahdollisuus.
Ajattelevalle aikuiselle alttarilla ilmaistu ”tahdon” sisältää siis sekä tunnetta että järkeä, lisäksi kykyä sietää ja sopeutua yllätysten äärellä, arvaamattomuuden käännekohdissa.
Sitoutuminen aktivoi hyviä hetkiä
Suhdetta on hoidettava! Tällaisen ohjeen arjessa muistavat henkilöt ovat onnellisia. Parisuhdetyytyväisyydellä on monella tavalla yksilön (henkistä ja fyysistä) hyvinvointia edistävä merkitys. Parisuhteen toimivuus heijastuu vanhemmuuteen ja lasten hyvinvointiin. Tämä tiedetään empiirisistä tutkimuksista meillä ja maailmalla – yksiselitteisen selvänä. Hoidettu parisuhde on perillisen paras koti!
Mikä on Sinun ja Teidän toimivaksi löytämänne tapa hoitaa sitä suhdetta, johon olette yksilöinä sitoutuneet? Haastan jatkamaan hyväksi havaituilla tavoilla ja mielellään vielä jalostamaan löytämäänne.
Jos sen sijaan nyt tunnet pistoa suhteenne puutteellisesta hoidosta, ja jos koet, että hyvän ja mukavan hetken järjestämisestä toiselle on kulunut aivan liian kauan, topakoidu! Anna itsellesi mahdollisuus tarkistaa kurssia ja aktivoitua. Meillä oli kalenterissamme varmana ainoastaan tämä päivä.
Olin kesällä 2013 alttarilla silmitysten tyttäreni ja tämän sulhon kanssa. Kolme vuotta myöhemmin kokoonnuimme perhejuhlaan. Ajattelen, että perilliseen on saajilleen sisällytetty ehtymätön ilo. Uudessa perheenjäsenessä alkaa vanhemmilleen erilainen aikakausi – mutta ei vain heille.
Sain siis tänä kesänä ukkina saapua, tälle tähän mennessä viimeiselle rastille, ikään kuin Pokémon Go -tolpalle. Luin kastetilaisuudessa, nämä kirkkokäsikirjassa tuolle päivälle annetut Pyhän Raamatun sanat, (Hebr. 10:24):
”Pitäkää huolta toisistanne ja kannustakaa toisianne rakkauteen ja hyviin tekoihin.”
Onnettomuus alkaa siitä, missä me kadotamme kosketuksen siihen lahjaan, jonka Luoja on pakannut päiviimme antaessaan meidät toisillemme. Arki on elämän päänäyttämö. Juhlat ovat hetkiä lämpiössä. Näitä lämpiöitä tietysti vaeltava kristitty kaipaa, jotta olisi mistä arjessa ammentaa.
Lainaa vain
Jälkiruoka – ruotsalaisittain ”livets efterrätt” – on nyt katettu. Maukkaalta maistuu. Millaiset opin ja kasvun paikat avautuvat minulle ukkina, se jää nähtäväksi. Tahtoisin, että varttuva esikoinen näkisi myös isovanhemman silmistä, kuinka arvokas lahja hän on. Miespuolisena minulla on jo yhteiseen toimintaan liittyviä unelmia ja haaveita, mutta ei miehenä niistä sen enempää. Naisellani on puolestaan sellaista lapsenlapsen synnyttämää nostetta, joka pääsi valloilleen oikopäätä ja kainostelemattomana.
Ennen kuin mainitsen tämän blogikirjoituksen taustavirikkeet ja lupaamani fotovalintaperustelun, tarjoan vielä tuokiokuvauksen Juha Tapion tulkitsemana. Luullakseni nämä Lainaa vain -tekstin sanoitukset tavoittavat monia säätyyn tai elämäntilanteeseen katsomatta. Kuuntele − elämä on pelissä!
PS. Lupasin perustelle, miksikö tämä blogikirjoitus tällaisine fotovalintoineen?
- Lomajakso toi eteeni henkilökohtaisesti uusia ja erityisen merkityksellisiä asioita, jotka samalla aktivoi muistelemaan menneitä tärkeitä.
- Menneiden reflektoinneissani tunsin kiitollisuutta kouluttautumisen mahdollisuuksistani. Kiitos Helsingin yliopiston kahdelle tiedekunnalle ja kirkon koulutuskeskukselle – sillä molemmat yhdessä tarjosivat laaja-alaisen ja tukevan peruskoulutuksen, jolta oli luontevaa sitten erikoistua syvällisempään ihmissuhdetyöhön.
- Ajankohtainen Pokémon Go ja sen joissakin lomalaisissa herättämä ihastus inspiroi myös minua – toisella tavoin.
- Kuluneella viikolla somessa kannustettiin pappeja pukeutumaan virkapaitaan solidaarisuuseleenä Isä Jacques Hamelin kirkkosurman johdosta. Isä J Hamelin oli toimittamassa arkipäivän messua Saint-Etienne-du-Rouvrayn kirkossa Ranskassa, kun kirkkoon iskeneet terroristit viilsivät papin kurkun auki kirkon alttarilla. Nyt tekemilläni fotovalinnoilla tahdon liittyä tähän (#minäolenpappi) osanottovetoomukseen.
-
Luontoloma 2016 on lopuillaan… On aika ottaa koordinaatit Mikkeliin, tärkeään arkeen. ”Totuuden Henki johda sinä meitä, etsiessämme valkeuden teitä. Työtämme ohjaa, meitä älä heitä, tietomme siunaa…”
Hieno kirjoitus. Olipa jokseenkin koskettavaa nähdä sinut papin asussa, hyvin henkilökohtaisissa kuvissasi. Tekstisi kolahti nuijan lailla päähän ja tunsin piston sydämessäni. Alan uskomaan, että olet jotenkin intuitiivisesti läsnä kotonamme, koska päädyn lukemaan naulankantaan osuvia artikkelejasi juuri silloin kun ne eniten itseäni koskettaa. Lainataksini sinua, ”Meillä on kalenterissamme varmana ainoastaan tämä päivä.” Totta. Taidan ottaa tuon lauseen yhdeksi elämän motokseni. Hitto vieköön, mitä tässä vielä murjotan miehelleni jostakin typerästä sanomisesta…. Lähden korjaamaan tilanteen. Kiitos Timo muistutuksesta!
Hei!
Palautteestasi Siipirikko. Siinä tuntui kovasti elämä väreilevän. ”Loppunousu” ilmentää ainakin siipien tallella oloa ja hyvää liikkettä. Menestystä! Kiitän!
Meitä myös tämä Timon ”ajankohtaista” sarjan kirjoitus kirvoitti keskustelemaan kotona, että mikä se tässä elämässä on panostamisen arvoista. Lapsia me emme saaneet. Sen jouduimme hyväksymään. Toisemme! Sen eteen tsemppaamme… Kaunis kiitos tästäkin kirjoituksesta!
Vain muutama lause, ja te saatte niitä lukemaan toistamiseen. Miksi? Niissä on samanaikaisesti läsnä (jos tulkitsen) kipu ja kiitos; pyytämättäkin te ”kaksin yhdessä” saatte minut lukijana kyselemään olemassa olevan hyvän perään, Elämän isossa kuvassa. Kiitos tästä!
”JOHDA!”-otsikon takaa paljastui aivan muuta. Läpi elämän kulkeva tarina. Se on sinun tarinasi. Jokaisella on omansa ja enemmän tai vähemmän samanlainen ja myös erilainen.
Tarinasi vie ajatukset omaan tarinaan ilman haastettakin. Esille tulee kipeitä asioita. Ne paremmin menneet tapahtumat eivät tee numeroa itsestään eivätkä siksi tule esille (?).
Minulla on ilo omistaa runsas sisarusparvi. Toivon voivani säilyttää hyvät suhteet heihin. Joskin tuntuu, että iän karttuessa myös kyynisyys lisääntyy.
Kiitos haasteesta, Timo!
Avatessaan toiselle, kurkistaa tuo toinenkin – omaansa! Jokseenkin näin se kiteytys kuului, kun mietimme tarinoiden ajatonta voimaa. ”Eräs blogilukija”, liityit tähän jatkumoon, josta Sinulle kiitokseni!
Lukiessani tätä vastaani tuli kiitollisuus ja armollisuus. Ajattelen niitä kuin kainalosauvoja. Reko Lundánin – nuorena kuolleen kirjailijan – eräs tunnetuimmista näytelmäkäsikirjoituksista oli nimeltään ”Kaikkihan me onnumme”. Meitä ontuvia voi tukea moni asia, kunhan hoksaamme sen merkityksen. Läheiset, sisarukset, puolisoon sitoutuminen, lapset – mutta kaikissa niissäkin kiitollisuus ja armollisuus. Kaikki onnumme eikä kukaan ole täydellinen. Minä vähiten. Siksi armollisuus itseään kohtaan on lähtökohta.
Toisaalta jäin miettimään myös omaa paikkaani sisaruskatraassamme. Meitä on ollut seitsemän – kuusi jäljellä – ja itse olen kuopus. Paikka sisarussarjassa ja sen mukanaan tuoma rooli heijastuvat moneen myös omassa parisuhteessa, työssä ja ihmissuhteissa. Tuo mitä kerroit pitkistä keskusteluista sisaresi kanssa hänen sairastaessaan on jotain mitä harvalle suodaan. Voin vain kuvitella sen suureksi aarteeksi.
Kiitos paljon ajatuksia – ja tunteita – herättäneestä kirjoituksestasi.
Alppari
Kiitos! Kommentointisi, Alppari, avautuu useampaan suuntaan. Luulenpa sen siksi koskettavan meitä erilaisia ontuvia. Kirjailijaviittauksesi oli ilahduttava lisämauste. Liityn auliisti suosittelijoiden letkaan.