VOITTO – TAPPIO – kumpi parempi? – OSA I

Suomen suvi on kuohkeimmillaan. Aloitan kuitenkin talvisilla. Perustelen tätä osaltaan otsikolla; siinäkin on eräänlainen vastakkaisuuden näköala.

On toinenkin syy kirjoittaa voitosta ja tappiosta, tyytyväisyydestä ja pettymyksestä. Tämä liittyy kansalaispalautteeseen. Sain nimittäin palautetoiveen, että kertoisin enemmän siitä, mitä (videollani) tarkoitan, kun olen sanonut ”voitto rinnan mitalla riittää”. Linkit tähän videoon sekä toiseen, Laukkasen talviseen otokseen, ovat artikkelin lopussa.

Ampumahiihtäjä Mari Laukkanen (30) on kertonut (useammassakin) mediahaastattelussa siitä, kuinka hän muistaa olleensa jo lapsesta kova kilpailemaan. Asiantuntijat puhuisivat tässä kohdassa kovasta kilpailuvietistä. Tämä vietti ei tuolloin ole ainoastaan urheiluun liittyvää. Muillakin elämän areenoilla, vaikkapa taiteessa tai työssä voimme nähdä tuota samaa intohimoista voiton tavoittelua. Blogitekstini lopussa on linkki Laukkasen ”karkkipäivään” Holmenkollenilla 18.3.2017. Suoritus on ihailtavan ihmeellinen. Marin valmentaja oli juuri kuollut. Hän hiihti voiton vainajalle. Kiitollisena!

Kolmekymppinen ampumahiihtäjämme Mari Laukkanen ynnää omaa tähänastista urheilijan historiaansa mm. kuvailemalla ”arvelen kilpailuviettini heijastuneen lisäksi eniten lapsuus- ja nuoruusajan koulunkäyntiin”. Tämä tiivistys saa minut kyselemään, mitä pitäisi yleisemmin ajatella kilpailemisesta lapsuudessa?

Kaksi marjaa

Satu ja Säde olivat samalla luokalla. Miellyttävänä yksityiskohtana on lisäksi mainittava, että molemmista tytöistä pääsääntöisesti pidettiin luokalla, vaikka nämä kahdeksanvuotiaat ”marjat” poikkesivat toisistaan sangen paljon. Koululiikunnassa tämä poikkeama oli selvin.

Säde juoksee hampaat irvessä. Silmät suunnattuna maalia kohti. Hiki virtaa tytön poskella. Vaikka jalkoihin kova alun jälkeen sattuu, vielä pitää jaksaa, koska maalissa on oltava ensimmäisenä.

Kaukana perässä hölkyttelee Satu. Hän hämmästelee myöhemmin lähteneitä ja hänen ohitseen juoksevia. Miksi he läähättävät hiki otsalla, vaikka matkan varrella, pientareella on ihania perhosia? Sadulla ei juuri nyt ole kiire, hän sitoo avautuneet kengännauhat ja samalla kehuu ohi juoksevan kaverin trikoita. Satu tulee viimeisenä maaliin. Tyytyväisenä.

Edellinen kouluesimerkki on kuvaava, kun puhumme kilpailuvietistä. Edellisellä lapsella kilpailuvietti oli erittäin vahva, jälkimmäisellä sitä ei näyttänyt olevan laisinkaan.

Mitä sanoisivat lapsen psyykkiseen kehitykseen ja vieläpä urheiluvalmennukseen erikoistuneet psykologit kilpailuvietistä, sen tarpeellisuudesta, periytyvyydestä, ja vaikkapa siitä, ennustaako kilpailuvietin voimakkuus muutakin voittoja elämässä kuin vain urheilullisia.

Muutama pointti

• Kilpailuvietti on osittain sisäsyntyinen ominaisuus. Se ei suoraan periydy vanhemmilta lapsille. Tällöin lapset urheilullisessakin ja korkean kilpailuvietin omaavissa perheissä voivat olla hyvällä tavalla erilaisia tässä mielessä.
• Kun psykologit käsittelevät lapsen ja aikuistuvan kilpailuviettiä, heillä on tapana erottaa kaksi erilaista merkitystä: minä- ja tehtäväsuuntautuneisuus. Minäsuuntautunut lapsi ja nuori korostaa lopputulosta ja vertailee suoritustaan muihin, kun tehtäväsuuntautunut keskittyy yrittämiseen ja itsensä kehittämiseen. Onko Sinusta toinen toista parempi – liputatko lapsellesi lopputulosta vai suoriutumista?
• Vahva kilpailuvietti ei täysin ja automaattisesti määritä sitä, kuka meistä lopulta pärjää elämässä myöhemmin. Näin se on, vaikka ukkina tiedän ja sinäkin sen olet nähnyt, kuinka kilpailut läpäisevät elämäämme: Pienenä kilpailemme vanhempien suosiosta, joka sitten jatkuu koulussa eri tavoin opettajien ympärillä. Suositut opiskelupaikat jaetaan kilpailutulosten perusteella. Aikuistuttuamme sitten kilpailemme työpaikoilla ja parisuhdemarkkinoilla. Eräs oppinut kirjoitti, että vanhuksetkin joutuvat kilpasille tarjolla olevista hoidoista.
• Valistunutta viisautta on antaa lapselleen totuudenmukainen ja realistinen kuva maailman lainalaisuuksista myös edellä kuvattujen kilpailujen suhteen. Olisiko sittenkin keskeisintä opettaa lapselle ”kilpaile itsesi kanssa”!
• Harjoittelu asiassa kuin asiassa vie eteenpäin, voittamiseen saakka. Monia taitoja voimme harjoitella, ja osaltaan menestymisessä onkin kyse omien vahvuuksien tunnistamisesta ja näyttämisestä. Olet tärkeällä paikalla varustaessasi lastasi elämän kilparadoille!
• Pääsääntöisesti kaikki lapset tykkäävät kisailla, kuten leikkiä hippaleikkejä. Erilaiset lauta- ja digipelit – kun ne ovat lapsipelaajan ikätasoisia – ovat erinomaisia ja luontevia paikkoja kokea voittoja ja oppia häviämään. Älä karta lapsesi joutumista häviämään, kun pelaatte. Vain naiivi ihminen ajattelee voivansa elää välttäen tappioita ja pettymyksiä. Blogikirjoituksen II-osassa palaan viimeksi mainittuun tarkemmin videon kera.
• Tunnista raja terveen ja epäterveen kilpailun välillä! Jos Sinä tai lapsesi ette juuri koskaan aidosti nauti omista saavutuksista tai suoriutumisesta jossakin tehtävässä, johon toden teolla antauduitte, vaan lähes aina mieli palaa puutteisiin, joita tunnistat itsessäsi tai lapsessasi, silloin raja on ylittynyt. Havahdu!
• Hyvä vanhempi ajattelee lastensa parasta tulevaisuutta – eikö totta? Jos olet huolestunut kasvavan menestyksestä tulevaisuudessa (vaikkapa tämän blogikirjoituksen äärellä), muista vielä tämä: Jos lapsi on tyytyväinen omissa lempitouhuissaan, voit olla turvallisella mielellä, se riittää. Joku toinen tykkää soitella pianoa, toinen nauttii maalaamisesta tai maaliin laukomisesta, kolmas haluaa olla vain kavereiden kanssa, sillä sekin on (sosiaaliselle) lapselle oivaa kasvualustaa.
• Tunnista taipumuksia! Anna lapsen luontaisille taipumuksille tilaisuus vahvistua kantajansa kannalta voitollisesti!
• Kymmenes pointti muistuttaa: tavataan osan II äärellä!  >>> Tästä! 
  

Lupaamani linkit:

(1) Timo-Partneri 3K Savon, kotoisasti videossa, mm. sanoilla ”Voitto rinnan mitalla riittää… https://www.youtube.com/watch?v=oVVW7i4UVVg

(2) Voitosta ja murheesta – ks Mari Laukkanen.